Elämän totuuksia

Eipä ole tullut tänne kirjoiteltua pitkään aikaan... tyttäreni siitä jo huomauttikin... :) no tämä vuosi on lähtenyt käyntiin taas loukkaantumisella.. melkein lähes kolme vuotta sitten helmikuussa vammautin ratsastaessani polveni ensikertaa ja nyt helmikuussa uudelleen kaksi leikkausta läpi käyneenä sama mahdollisesti uudelleen.

Neljä viikkoa pitkän polviortoosin kanssa ja ilman ratsastamista tai muuta kovempaa liikkumista/ treenaamista niin alkaa pikkuhiljaa tuntua, että päässäni käy hulluuden pikku-ukot taistelua enkeleiden kanssa.. JOku varmasti tunistaa sen tunteen kun heräät aamulla ja tajuat päivän menevän taas samaa rataa eikä muutosta ole havaittavissa ihan heti :(

Luin tänään ystäväni (tai minun huono-ystävä olemuksestani johtuen emme ole enää niin hyviä ystäviä ja sielunkumppaneita kuin toivoisin..) blogia hänen taistelusta paremmaksi itsekseen ja treenaamisen haasteista.. voi sanoa tunteneeni kateutta ja ylpeyttä sitä kohtaan mitä hän on saavuttanut.. kateutta siksi etten itse ole halinnut sellaista itsekuria eikä minulla ole ketään ollut taistelemassa kanssani/ tukemassa minua.
Tässä huomataan se ongelmani taas, kun en päästä ketään itseni lähelle, heti ku joku pääsee lähemmäs ja avaudun niin pelkään että minua satutetaan tai minulle nauretaan sekä peräännyn.. tunistan nämä tunteet itsessäni mutten vielä niitä täysin hallitse toisten kanssa.

Ylpeyteni aihe on tyttäreni.. käytän häntä ratsastamassa kaksi kertaa viikossa ja hän on aivan yhtä hulluna ratsastamiseen siinä haasteiden voittamiseen sekä hevosiin... ihanaa viettää yhdessä aikaa tallilla sekä puuhastella hevosten kanssa ja vastailla niihin lukemattomiin hankaliin kysymyksiin... aina en niihin vastausta osaa antaa ;)

Toive minulla olisi, että polveni kuntoutuisi ja pääsisin taas ratsastamaan ja treenaamaan.. haluan tavoittaa saman kuin ystäväni parempana minänä ulkonäöllisesti hyväkuntoisempana sekä pienempänä...